Siitä saakka, kun hoitovapaani päättyi ja työt alkoivat elokuussa, toisaalta työn ilosta ja toisaalta työn määrästä johtuen, en ole tehnyt juuri muuta kuin töitä. En ole harrastanut juurikaan mitään. Parit juoksulenkit Pitkäjärveä ihaillen olen juossut, mutta kuntosalikortti on kuivumassa toistaiseksi. En ole tavannut juuri ketään työpaikan ulkopuolisia ihmisiä. Hyvä jos edes omaa miestäni. Hän huhuilee kyllä kovasti toiveikkaana, josko viihtyisin hetken hänen seurassaan, ennen kuin simahdan kesken lauseen. En ole lukenut mitään Otavan Tuhattaiturin opettajaopasta kummempaa. Äiti välillä pirauttaa tai lähettää huolestuneen tekstarin: "En viitsi häiritä, mutta kuinka voit?"
Serkun soitosta piristyneenä soitin siskolleni. Annan pyytämättä muutaman isosiskomaisen hyvää tarkoittavan vinkin, joita siskoni tuskin muistaa omaa tuohtumustaan kauemmin. Toivottelemme hyvät yöt ja tunnen oloni taas kotoisaksi. Ennen nukahtamista mielessä käväisee, että ei sitten ilmeisesti kannata odotella sitä, että lapsemme ovat liian vanhoja kinatakseen keskenään. Sen sijaan päätän edes yrittää survoa pullataikinana paisuvan työmääräni kohtuulliseen työaikaan. Se on varmaankin kaikkien etu pidemmällä tähtäimellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti